Kansanpuvusta kansallispuvuksi
1700- ja 1800- lukujen kansannaisen juhlapuku muodosti pukukokonaisuuden, johon kuuluivat paita, hame, esiliina, liivi, röijy, päähine sekä sukat ja kengät. Asusta saattoi päätellä kantajan taustan, varallisuuden, ikäluokan, uskonnon ja kotipaikkakunnan. Länsi-Suomessa nainen käytti valkoisen paidan päällä raidallista vyötäisiltä poimutettua tai laskostettua hametta. Kankaassa ei säästelty, sillä sen avulla saattoi ylpeillä varakkuudella ja näyttää muhkealta, sillä lihavuutta ihailtiin. Emännälle perä leviä!
Hameita puettiin päälle useita päällekkäin. Juhlatilanteissa päällimmäisenä oli paras hame, alla useampi kuluneempi. Paita ulottui pohkeisiin. Kaulus oli usein pystyssä ja hapsureunallinen. Liivin päälle puettiin usein röijy, joka jätettiin auki, niin, että korea liivi näkyi. Aikuisella naisella oli aina päähine, Länsi-Suomessa tykkimyssy tai tanu, nauhoja käyttivät vain tytöt. Asun täydensi huivi, jota pidettiin harteilla liivin alla tai päällä. Kalliiden silkkihuivien rinnalla käytettiin painokuvioisia tai kotona kudottuja puuvillaisia ruutuhuiveja. Huivista saatiin myös nyytti pikkutavaroiden kuljettamista varten. Koska Ikaalinen kuului kirkkovakka-alueeseen, oli täällä naisen arvokkaana asusteena puinen, kauniisti maalattu kirkkovakka, jossa kirkkomatkan arvotavarat: virsikirja, kengät ja kirkkosilkki kuljetettiin.
Ikaalisten kansallispuvun suunnitteli fil. maist. Tyyni Vahter (1886-1966), joka teki pukututkimusta 1930-1950-luvuilla. Vahter kokosi yhteensä lähes sata naisen ja miehen kansallispukumallia. Häntä ennen kansallispukumalleja kokosivat fil. tri Theodor Schwindt (1851-1917) ja kansatieteen professori U.T Sirelius (1872-1929). Schwindt julkaisi 1899 kahdeksan jo käytössä ollutta kansallispukumallia, mm. Säkylän puvun ja 1902 Suomalaisia kansallispukuja -kirjassaan kahdeksan uutta pukua. mm Kaukolan miehen puvun. Sirelius esitteli 1921 ja 1922 julkaisemissaan kirjoissa, Suomen kansallispukuja l ja ll, 16 uutta naisen kansallispukumallia, kuten Kaukolan ja Mouhijärven sekä Härmän – Isokyrön seudun puvut.
Aikojen kuluessa Ikaalisten kansallispuku, kuten muutkin kansallispuvut, etääntyivät alkuperäisistä, runsaista ja monikerroksisista asukokonaisuuksista. Eri aikoina kudotut ja ommellut puvut eroavat paljonkin toisistaan. Helmi Vuorelmalta valmiina hankitut puvut ovat toisenlaisia, kuin paikkakunnalla kudotut ja ommellut. Ja eri aikoina on saatu erilaisia ohjeita ja käytetty erilaisia työtapoja. Muoti vaikutti voimakkaasti puvun kaavoitukseen. Vahterin suunnittelemaa 30-luvun kapeaa pukumallia ei uskoisi samoiksi kuin 50- ja 60-lukujen piirrosten liehuvahelmaiset, kapeavyötäröiset Vuorelman mallit. 60-luvulla lyhyeksi katkotut hameenhelmat olivat varmaan ääripää kansallispuvun muuttumisessa.
Kansallispuku nykyaikaistui: Sen kankaat kevenivät ja kangasmäärä väheni. Lankojen värit muuttuivat aikojen kuluessa kirkkaammiksi. Koneompelu ja puoliteollinen tuotanto kuminauhoineen ja neppareineen veivät puvun kauaksi alkuperäisestä kansanpuvusta. Theodor Schwindtin vuonna 1899 mainitsema ikaalilainen ”komearaitainen hame” köyhtyi ja menetti sen kangasrikkautensa, joka oli ennen kansan juhlapuvun ylpeydenaihe.
Kansallispuvun tarkistaminen
Kansallispuvun tarkistaminen tarkoittaa sitä, että olemassa oleva kansallispuku kootaan uudelleen, vanhoja esikuvia vastaavaksi. Tarkistaminen on ryhmätyötä. Tilaajatahona voi toimia esim. pitäjäseura, joka haluaa tarkistuttaa oman alueensa kansallispuvun. Meillä tilaajatahona ovat Ikaalinen-Seura yhteistyökumppanina Ikaalisten Kalevalaiset Naiset. Projektia johtaa Suomen Kansallispukukeskuksen nimeämä asiantuntija, Leena Holst, joka kansallispukukonsultin Taina Kankaan kanssa kartoitti alueen todelliset historialliset esikuvat, Kansallismuseon kokoelman näytteiden pohjalta. Suomen kansallispukukeskuksesta Taina Kangas taltioi esikuva-aineiston tiedot kirjallisesti ja Marja Liisa Väisänen kuvaamalla. Tiedot liitettiin osaksi Kansallispukukeskuksen arkistoaineistoa. Taina Kangas koordinoi tarkistusprosessia ja ohjasi mallipukujen valmistusta.
Uudet mallipuvut toteuttivat käsityön ammattilaiset, Tiina Lajunen Lajulan Kangastuvalta värjäsi puuttuvat värisävyt, sitoi ja värjäsi flammulangat, kutoi vihreän liivikankaan ja esiliinakankaan. Soja Murto kutoi röijykankaan, ompeli paidat ja valmisti tykkimyssyt. Lisäksi hän valmistaa puvun ohjeet ja kaavasarjat. Minna Koskinen ompeli hameet, esiliinat, liivit, röijyt ja taskut ja kutoi taskujen ja säärisiteiden pirtanauhat. Ville Maahinen, Kurkipellon paja, teki pukuun kaksi hopeista levyriipusta.
Mallipukukokonaisuuksia valmistettiin kaksi. Toinen on Kansallispukukeskuksessa Jyväskylässä ja toinen Ikaalisissa Ikaalinen-Seuralla. Puvun oikeudet ja teko-ohjeet kuuluvat Ikaalinen-Seuralle, joka jakaa niitä eteenpäin.
Koko tarkistusprosessi voitiin toteuttaa Aktiivinen Pohjois-Satakunta Leader-hankerahoituksella.
Tarkistettu Ikaalisten kansallispuku julkistettiin Jyväskylässä, Kansallispukukeskuksessa 3.10.2020 Kansallispuvun juhlapäivänä. Kansallispukuraati hyväksyi puvun 16.10.2020
Olemassa oleva tarkistamaton Ikaalisten puku säilyttää kansallispuvun arvon. Se edustaa omaa aikakauttaan ja niitä perinteitä, joita sitä tehdessä noudatettiin. Korjauksia voi halutessaan kuitenkin tehdä. Hametta voi ehkä pidentää ja tykkimyssyn pitsin irrottaa ja tärkätä ja mahdollisesti hankkia pukuun silkkihuivin ja alushameen Omaan pukuunsa voi liittää tarkistettuja osia ja näin vähitellen koota itselleen mieluisen kokonaisuuden.
Tärkeintä on kuitenkin iloita upeasta kansallispuvustamme ja käyttää sitä!
Puvun julkistaminen Jyväskylässä 3.10.2020. Takarivissä puvun tekijät Soja Murto, Tiina Lajunen, Minna Koskinen ja Ville Maahinen. Eturivissä tarkistetut puvut Anni Ilveksen ja Opri Keskisen yllä.
Ikaalisten komearaitainen
Kansallispukuja näkee harvoin. Ne herättävät lämpimiä muistoja ja kiinnostusta, ystävällistä uteliaisuutta ja hymyjä. Mutta aika on suosinut kertakäyttökulttuuria, eikä arvokkaalle käsityötaitoa vaativalle pukukokonaisuudelle ole ollut oikein paikkaa viime vuosikymmeninä.
Kansallispuvun suosion aalto on kuitenkin jälleen nousussa. Erityisesti nuorten osuus kansallispukuharrastajissa on nousemassa. Ylikansalliseen pikamuotiin kyllästyneinä ollaan valmiimpia etsimään vaihtoehtoja entisestä. Isoäitien puvut ovat kierrossa ja päätyvät perintönä nuoremmille, jotka näkevät niiden kauneuden ja käyttöarvon. Pukuja korjaillaan, täydennetään ja yhdistetään arkivaatteisiin.
Kansallispukuaalto on nostanut tarpeen saada Ikaalisten oma kansallispuku jälleen näkyviin ja käyttöön. Tämä artikkeli kertoo taustoja kansallispuvun vaiheista ja paluusta juurille, sekä meneillään olevasta Ikaalisten naisen kansallispuvun tarkistushankkeesta.
Kansanpuku - kansallispuku
Kansanpuku oli eri osista muodostunut kokonaisuus, edustusasu, joka kertoi kantajansa taustan: kotipaikan, varallisuuden, taidot, uskonnon, iän ja aviosäädyn. Naisen pukukokonaisuuteen kuuluivat paita, hame, esiliina, liivi, röijy, päähine, sukat ja kengät. Korut, vyöt, huivit ja irtotaskut olivat täydentäviä osia. Lämpiminä aikoina kotioloissa riitti pelkkä paita ja aikuisella naisella pään verho, mutta juhlapukeutumisessa, esimerkiksi kirkkomatkalle, puettiin parasta päälle.
Suomen kansanpuvuissa erotetaan kaksi toisistaan selkeästi eroavaa pääryhmää: länsisuomalaiset ja karjalaiset. Karjalaisissa puvuissa kankaat olivat luonnonvärisiä, mustia, valkoisia, indikonsinisiä tai mataranpunaisia ja vaatekappaleita koristeltiin värikkäin kirjailuin ja nyytinkipitsein. Läntisen Suomen puvuille oli tyypillistä runsas värikkäiden raidallisten kankaiden käyttö, jolloin yhdessä puvussa saattoi olla useita eri raitakuoseja. Ikaalisten kansallispuvun kirjavat raidat kertovat vauraudesta ja käsityötaidosta!
Päällimmäisenä oli paras hame ja sen alla useampia kuluneempia. Erään ikaalilaisen emännän jäämistössä kerrotaan olleen 20 alushametta! Konneveden Kaisan tiedetään pukeneen kirkkorannassa ylleen yhdeksän hametta. Asu kertoi varakkuudesta ja sillä korostettiin kantajansa muhkeutta. Osittain toistensa alta näkyvät monet vaatekappaleet ja erilaiset raitakuosit, kangaslaadut ja värit kertoivat myös varallisuudesta ja käsityötaidosta. Vaateomaisuuden arvostus näkyy vanhojen perunkirjojen vaateluetteloista sen jälkeen, kun perunkirjoitus vakiinnutettiin lailla 1734. Silkkipäällysteinen kirjailtu tykkimyssy pitseineen oli kansannaisen ylellisin vaatekappale, jonka hinta pitseineen 1700-luvun lopussa vastasi parin kolmen lampaan hintaa. Parhaat vaatteet puettiin päälle kirkkoon ja päälle vasta kirkkokorteerissa tai rannalla. Kyrösjärven eri kylistä kirkkoon kuljettiin kirkkoveneillä. Silkit kuljetettiin kauniisti kirjailluissa kirkkovakoissa.
Omavaraistalouden aikana ostokankaat olivat kalliita ja niitä pidettiin hienompina kuin kotikutoisia. Tuontikankaat, kuten verka, kamlokki ja erilaiset silkit, olivat käytössä varallisuuden mukaan. 1600-luvulta lähtien Ruotsin valtakunta pyrki erilaisin ylellisyysasetuksin rajoittamaan eri säätyluokkien oikeuksia hankkia tuontitavaroita. Asetuksia oli kuitenkin vaikea valvoa ja niinpä esim. vaimoväen myssysilkit hyväksyttiin, vaikka kotikutoisten kankaisen käyttöön kehotettiinkin. Ylellisyysasetukset lakkautettiin 1800-luvun alussa.
Kansanpuku väistyi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla ja naisen juhla-asuksi yleistyi musta leninki. Samalla alettiin eri puolella Suomea syntyneiden uskonnollisten liikkeiden vaikutuksesta pitää sopimattomana värikkäiden ja erityisesti punaisen värin käyttöä kirkossa.
Kansallispuvun synty
Suomi kuului 1800-luvun lopussa Venäjän suurruhtinaskuntaan. Kansallispuvun syntymäpäivänä pidetään elokuun 5:ttä, jolloin vuonna 1885 Keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodovrona vierailivat Lappeenrannassa. Keisarinna sai lahjaksi käsitöin koristetun soutuveneen, jota soutivat kahdeksan kansallispukuihin pukeutunutta naista. Puvut oli valmistanut Suomen Käsityön Ystävät -yhdistys malleina eri maakuntien kansanomaiset juhlapuvut. Kansanpukujen käytettiin tuolloin enää vain muutamilla alueilla Kannaksella, Kymenlaaksossa ja Pohjanmaalla. Kansanpukumallit haluttiin palauttaa kansallisromantiikan hengessä pohjoismaisen mallin mukaan kaikkien käyttöön. Vierailu ja puvut saivat runsaasti huomiota ja pian kansallispuvuista alkoi tulla koko kansan juhlapuku, esiintymispuku ja kotipaikkakunnan ja suomalaisen identiteetin korostaja. Erotukseksi alkuperäisistä kansanpuvuista puku-uusintoja alettiin kutsua kansallispuvuiksi.
Ikaalisten komearaitainen Kansallismuseon hyllyllä
Ylioppilaat ja virkamiehet tallensivat Suomen muinaismuistoyhdistyksen kokoelmiin jo 1870-luvulla Ikaalisista runsaan määrän erilaisia kansatieteellisiä esineitä ja vaatteita. Tämä keruutyö muodosti Kansallismuseon kansanpukukokoelman perustan. Ikaalisista on kokoelmassa mm. erilaisia naisen puvun liivejä seitsemän, hameita yhdeksän ja röijyjä kolme. Kansallispukujen tarkistushankkeessa otettiin tarkemman tutkimuksen kohteeksi lähes 30 naisten ja miesten pukujen osaa. Naisen puku päätettiin tarkistaa ensimmäisenä. Miehen puku saadaan toivottavasti myös tarkistettua ja ohjeet esikuvien mukaiseksi, mikäli hankerahoitusta vielä saadaan 2020 jälkeen yleishyödyllisiin kehittämishankkeisiin.
Tutkija Theodor Schwindt kuvailee 1899 museo tallennuskortissa Ikaalisten hametta ”komearaitaiseksi”. Nimitys valittiin tarkistushankkeessa Ikaalisten naisen kansallispukukokonaisuuden nimeksi. Valitettavasti kokoelman yksittäisten vaatekappaleiden tarkkaa keruupaikka, kylää tai taloa, ei ole merkitty muistiin. Kaikki kansanpuvun osat sen sijaan löytyvät museosta, joten tarkistettu Ikaalisten kansallispuku palautuu upeasti omalle paikkakunnalleen. 1915 ilmestyneessä U.T. Sireliuksen Suomen kansallispukujen historiassa on myös tietoa Ikaalisten puvusta.
Kansallispuvun vaiheita Ikaalisissa
Kansallispuvut olivat aluksi vain suppean sivistyneistön harrastus. Myös Ikaalisten puvusta tehtiin versioita. Museoviraston vuodelta 1899 tallennetussa valokuvassa on Viljo Suppasen tyttärillä kuvatekstin mukaan ”Ikaalisten puvut”.
Ikaalisissakin kudottiin kansanpuvun toisintoja. Heikki Eräsen äidille Aili Vähätalo-Eräselle ja tämän sisarelle Alma Vähätalolle Kovelahdesta kudottiin 1910-20 – lukujen vaihteessa raidalliset kansanomaiset hameet, joissa vihreällä pohjalla oli punaisia, keltaisia, mustia ja valkoisia kapeita raitoja. Hameiden mallina on mahdollisesi ollut Alman lähettämä postikortti ”Suomalaisia kansantansseja vuodelta 1909, jossa näkyy Ikaalisten pukua muistuttava puku.
1935 muinaistieteellisen toimikunnan virkailija ja tutkija Tyyni Vahter kokosi Ikaalisten kansallispuvun ja puku esiteltiin Vahterin toimittamassa teoksessa Suomalaisia Kansallispukuja taiteilija Greta Strandbergin kuvin vuonna 1936/1950. Samana vuonna perustettiin Ikaalinen-Seura ry.
Kansallispukuja tarvittiin ja niitä tehtiin!
Ikaalisten Kalevalaiset Naiset ”uudistivat” kuvaamataidonopettaja Hilja Valanteen johdolla Ikaalisten vanhan ”jo unhoon jääneen” kansallispuvun uuteen suosioon 1960-luvulla. Kansallispuku esiteltiin vanhojen käsitöiden näyttelyssä Omalla Tuvalla 1961. Puku toteutettiin yhdessä Helmi Vuorelma OY:n kanssa, josta saatiin kaavat ja tarvikkeet. Puvun tykkimyssyyn ostettiin pitsimalli naapuripitäjästä ja pitsi nyplättiin Ikaalisissa.
Ikaalisissa pelimannimusiikki ja kansallispuvut liittyvät yhteen ja niiden suosio on kulkenut käsi kädessä. Ikaalisten Harmonikkamiehet syntyivät 1968 ja Ikaalisten Viulupelimannit 1969 Kansalaisopiston opintopiireinä opiston rehtori Heikki Eräsen toimesta. Kun Ikaalisten Syyssoitot siirrettiin kesään, syntyi Sata-Häme Soi –juhlat. Heti ensimmäisillä juhlilla 1972 oli 15 000 kävijää ja vuonna 1974 juhlat olivat Suomen suurin harmonikkatapahtuma. Pelimannien kulta-aika osui 1970-80 -luvuille Suosio laajeni koko maahan levytysten ja nauhoitusten välityksellä. Ikaalilainen kansanmusiikki soi radiossa ja näkyi televisiossa!
Pelimannimusiikin nousun myötä tarvittiin esiintymispukuja soittajille ja tanhuajille, yleisölle ja oman paikkakunnan edustajille. Pukuja tilattiin Helmi Vuorelma OY:ltä, kudottiin ja ommeltiin kylissä Kansalaisopiston opettajien johdolla. Paula Männistö, Terttu Vilppo Ja Raili Ristamäki ohjasivat opintopiirejä ja paikkakunnan taitavat naiset kutoivat, ompelivat ja kirjoivat.
Miehet saivat oman puvun, kun Toini-Inkeri Kaukonen kokosi Ikaalisten miehen kansallispuvun 1971. Kansalaisopiston kanslisti Eeva Sannikka ja opettaja Tuula Eränen tekivät suuren arvokkaan työn organisoidessaan varainkeruun ja pukujen valmistuksen Kansalaisopiston oppilaskunnan kanssa.
Aika palata juurille
On aika elvyttää kansallispuvun valmistukseen ja käyttöön liittyvä perinne. On kiire tallentaa Ikaalisten puvun historiaan liittyvä tieto ja saada käsityöperinne siirtymään uusille sukupolville. On aika palata juurille!
Uudelleen herännyt kiinnostus kansallispukuihin näkyy monella tavalla. Ikaalisten, Hämeenkyrön, Jämijärven ja Viljakkalan alueilla ilmestyvä Seutulehti UutisOiva on julkaissut useita kansallispukuaiheisia juttuja. Vuonna 2010 imatralainen kansallispukuyrittäjä, artesaani Soja Murto perusti facebook-ryhmän, Kansallispuku – folkdräkt , johon kuuluu yli 8600 jäsentä. Samana vuonna Sojan aloittamat kansallispuvun tuuletus-tapahtumat ovat levinneet koko Suomeen, Viroon ja Ruotsiin. Ikaalisten Kalevalaiset Naiset ovat myös kokoontuneet pikniktapahtumaan jo muutaman vuoden ajan.
Taidehistorioitsija Mari Varonen on koonnut yli 200 kansallispuvun kokoelman ja esittelee sen aarteita riemukkaalla tavalla. Mari puki mm. 2019 Miss Suomi – kilpailun osallistujat jälleen kansallispukuihin.
Kiinnostusta Ikaalisten kansallispukua kohtaan on laajemminkin kuin Ikaalisissa. Siihen aikaa, jolloin kansallispukujen historiallisia esikuvia käytettiin kansan juhlavaatteina, Ikaalisten vanhaan emäpitäjään kuuluivat Ikaalisten lisäksi Jämijärvi, Kankaanpää, Karvia, Parkano ja Honkajoki. Pukua voidaankin pitää koko alueen omana.
